Lolita lukee lolitaa

Nakobovin ja muodin lolitaa huumaava yksityiskohtien runsaus. Mutta missä muodin lolita on esteettisestä menneestä haaveileva, kirja on aikansa hermoilla inhorealistinen.  Tiedättekö sain kerran netissä yksityisviestin. "miksi ihmeessä yritätte jäljitellä Lolitaa? Etkö ymmärrä, ettei Lolita ollut mikään kiltti tyttö?" Pitäisikö lapsen olla kiltti raiskaajalleen? Sanoa kiitos ja niiata? Niin nopeastiko Humbertin kaunis melodinen valituslaulu, saa meidät unohtamaan, mitä kirjassa tapahtuu? Vaikka niin on ohimennen kirjoitettu kaiken muun sekaan, eivätkö Lolitan, jolla ei ollut muuta paikkaa mennä, hiljaiset yönyyhkytykset kuulu?

Niin ne jotka ovat tunteneet mörön nimeltä pedofiili, tuntevat liian hyvin, ja ne, jotka eivät ymmärrä tunteneensa, eivät ymmärrä, että ihan jokainen heistä on oman rakkaudentarpeensa traaginen uhri. Nakobovin herra H on varmasti muita keskivertoa älykkäämpi kielivirtuoosi, mutta ei muulla tavalla erilainen. Hänen suhtautumisensa kaikkiin kultaisen "nymfetti-iän" ohittaneisiin naisiin on pinnallisen etovaa, näiden "hyljemäisten" otusten ainoa arvo on hänelle, uusien nymfettejen, hänen himonsa objekteiksi sopivien tyttölasten tuottajina.

Yksi lempikohtani, on kun Humbert pienestä kommentista hieman tajuaa, että ehkä Lo ei olekaan niin tuikitavallinen teini, vaan hänessä voi olla tasoja, joita hän ei ole koskaan tuntenut. Minä sanon ettei uhria voi koskaan tuntea sellaisen ihmisen silmin, joka on hänestä tehnyt sellaisen. Humbert Humbert on vaarallinen mies, joka voi kirjoittaa kirjan mielestään toisesta ihmisestä, kertomatta oikeastaan muista kuin itsestään ja omista haluistaan. Minusta kukaan ei voi jäljitellä Lolitaa, koska hän on fiktiivinen hahmo kukaan ei voi tuntea todellista Lolitaa, jonka oikea nimi oli Dolores.

A lolita reading Lolita

Common to both the Lolita of the  Nakobov's book and and lolita of fashion is the intoxicating multitude of details. But where lolita is dreaming of aesthetics of the days gone by Lolita is a spirit of her time, and book gets to the disgusting side of realism. I one got a private message with a puzzled question. "Why are you trying to imitate Lolita? Don´t you get she wasn´t a very nice girl?" Are children supposed to be nice to the one who rapes them? Say thank you and curtsey? Does the beautifully melodic song of complaints of of mr Humbert make people so soon forget what is really happening? Even though it is shortly and casually mentioned, is the quiet sobbing at night, of the Lolita, who simply had no other place to go inaudible?

Those of us who have had the unfortunate experience to know this boogeyman called a pedophile know only too well, and those who have not, or do not know they have are too ignorant, that each and every one of them see themselves as a tragic victim of their own desire for love. Nakobov´s mr. H may have been a language virtuoso, and maybe more intelligent than an average one, but not different in any other way. How he describes the “seal like” women past their golden “nymphet age” shows nothing but contempt. The shallow man sees their only value as breeding cattle of new nymphets, suitable to satisfy his lust.

One of my favorite passages is when Humbert of her remark finally realizes Lo may not be such a common teenager after all. That there may be a side to her he never knew. I say a victim can never be truly known, by the person who has made them one. Humbert Humbert is a dangerous person, who may think he is writing a book about another person, but can only write about himself and his desires. No one can imitate the true Lolita, whose real name was Dolores because she is a fictional character no one can know.